Wagah Border: Pakistanista Intiaan ja kreisi rajaseremonia

After our Viimeisen Lahore-aamupalamme jälkeen tultiin takaisin hotellillemme paikallisen kaverimme Salmanin saattelemana. Oli melkein puoli päivä, eli aika kirjautua ulos hotellista, hyvästellä Salman ja aloittaa matkamme kohti Wagahin raja-asemaa – Pakistanin ja Intian välistä rajaa. Minä olen käynyt Intiassa aiemmin kahdesti ja Seri kolmesti, mutta tämä tulisi olemaan kummallekin ensimmäinen kerta, kun saavutaan Intiaan maata pitkin.

Matkalla Wagahin raja-asemalle

Matka Lahoresta Wagahin raja-asemalle on noin 24 kilometriä. Uber oli helpoimmalta vaikuttava ja edullinen tapa päästä rajalle (550 pakistanin rupiaa = 3,2 euroa). Matka meni sujuvasti, sillä lauantaiaamupäivällä liikenne oli rauhallista. Meidän kuski oli mukava ja puhelias. Yhdessä vaiheessa hän kertoi siitä, kuinka huonoa ja epähygienistä katuruoka on. Meille tuli siitä vähän hassu olo, kun oltiin vedetty viime päivinä kadun antimia oikein kaksin käsin.

Saapuminen Wagahin raja-asemalle

Noin puolen tunnin päästä saavuttiin ensimmäiselle tarkastuspisteelle, jossa jouduttiin näyttämään passit. Seuraavalla tarkastuspisteellä myös meidän reput tarkastettiin päällisin puolin. Ei kuitenkaan onneksi jouduttu juurikaan availemaan niitä, vaan selostus reppujen sisällöstä riitti.

Meidän kuski joutui jättämään meidät parkkipaikalle muutaman sadan metrin päähän rajasta. Saman tien kun astuttiin ulos autosta, meidän luo tuli muutama portieeri tarjoten kantoapua, rahaa vastaan tietenkin. Meidän reput on onneksi sen verran kevyet, että jaksetaan kantaa ne itsekin. Seuraavaksi parkkipaikalle puksutteli pieni “juna“. Meidät ohjattiin junaan istumaan, kuulemma kyyti olisi ilmainen. 

Kun oltiin istuskeltu junassa yksinämme jonkun aikaa, tultiin siihten tulokseen, ettei se varmaan olisi lähdössä liikkeelle vielä hetkeen. Kävin kysymässä tiellä päivystäviltä vartijoilta, saisiko rajalle mennä myös kävellen. He antoivat luvan ja niin me käveltiin. Matkalla vaihdettiin vielä meidän viimeiset intian rupiat pakistanilaisiin sellaisiin yhden portieerin kanssa. Vaihtokurssi ei tietenkään ollut hyvä, mutta kyse oli vain pienestä summasta. Portieereille tämä on varmasti hyvä sivubisnes.

Rajan yli Intiaan

Ennen kuin päästiin sisään rajalaitokseen, meidän passit tarkastettiin vielä kertaalleen. Rajalaitoksessa oltiin ainoat asiakkaat. Ensimmäiseksi meitä pyydettiin näyttämään meidän reput, muttei taaskaan jouduttu edes avaamaan niitä. Sitten tultiin maastapoistumistiskille, joka oli aluksi tyhjä. Hetken päästä paikalle tuli ystävällinen rajavartija. Samalla kun hän huseerasi meidän maastapoistumisleimojen kanssa, juteltiin niitä näitä. Lopuksi hän kysyi, voiko lisätä meidät kavereiksi Facebookissa, ja ollaan edelleen silloin tällöin yhteyksissä.

Rajavartija käveli meidän kanssa rajan porteille saakka. Portilla pyydettiin vartijaa vielä ottamaan meistä muutama kuva ja otettiin myös yhteiskuvia.

Sitten oli aika sanoa heipat Pakistanille. Aseistetut vartijat rajan molemmin puolin avasivat portin meille ja niin me käveltiin Intiaan.

Intian puolella rajaa

Käveltiin muutama metri Intian puolella kunnes tultiin ensimmäiselle passintarkastuspisteelle. Sen jälkeen meidät ohjattiin bussiin, joka veisi meidät tämän puolen rajalaitokselle. Koska bussissa ei ollut muita matkustajia, oltiin aika varmoja, että jouduttaisiin odottamaan ikuisuus ennen sen liikkeellelähtöä. Yllätykseksemme bussi kuitenkin lähti liikkeelle saman tien. 

Myös Intian puolella hommat hoituivat sujuvasti. Täytettiin maahansaapumislaput sekä selvitys tullia varten. Meidän reput läpivalaistiin, mutta ei edelleenkään jouduttu avaamaan niitä. Parinkymmenen minuutin päästä käveltiin ulos rajalaitoksesta Intian leimat passeissamme. Me tehtiin se, matkustettiin maata pitkin Intiaan! 

Meidän kokemuksen perusteella rajan ylitys Pakistanista Intiaan Wagahin raja-aseman kautta oli helppo.

Wagahin rajaseremonia

Vuodesta 1959 lähtien Wagahin raja-asemalla on järjestetty päivittäin erityinen rajaseremonia. Seremoniassa molempien puolten rajavartijat suorittavat tarkoin suunniteltua, sätkyukkomaista koreografiaa. Koreografian kohokohta on huvittavan näköinen marssi, jossa vartijat tekevät käytännössä spagaatteja nostellen jalkoja niin korkealle ilmaan kuin mahdollista. Samalla koko katsomo hurraa. Ilmassa on urheilujuhlan tunnelmaa.

Seremonia alkaa vasta kun raja on sulkeutunut. Niinpä me istahdettiin hetkeksi taksikuskien taukopaikalle lepäämään ennen kuin suunnattiin takaisin raja-asemalle todistamaan tätä spektaakkelia. 

Wagahin rajaseremonia on yksi alueen suositummista nähtävyyksistä ja monet tulevat paikalle pelkästään ihmettelemään tätä tapahtumaa. Itseasiassa seremoniaan tuleminen on paljon hankalampaa niille, jotka ovat ylittäneet rajan sitä ennen. Rajaseremoniaan ei nimittäin saa ottaa mukaan edes pieniä laukkuja. Puhelimet, kamerat ja eväät ovat ok, mutta ainoastaan läpinäkyvässä pussissa.

Meidät ohjattiin jättämään matkatavaramme johonkin randomiin ruokakojuun kadun varrella. Koska kaikki omaisuutemme oli luonnollisestikin meillä mukana, ei reppujen jättäminen sinne tuntunut kovin hyvältä. Tämä vaikutti kuitenkin ainoalta vaihtoehdolta, mikäli haluttiin nähdä seremonia. No, ainakin ruokakojulla meitä kehotettiin ottamaan rahat ja tärkeät dokumentit mukaamme, mikä oli ihan hyvä merkki. 

Rajalla oli ruuhkaa. Tuhannet intialaiset jonottivat sisäänpääsyä stadionmaiselle raja-aukiolle. Pakistanissa me turistit jouduttiin usein maksamaan moninkertainen sisäänpääsymaksu nähtävyyksille, mutta tällä kertaa me ulkomaalaiset oltiin etulyöntiasemassa. Porteilla oli nimittän erillinen jono ulkomaalaisille sekä etukäteen lippunsa varanneille, jossa ei seissyt juuri ketään. Päästiin siis kävelemään suoraan sisälle ja sisäänpääsykin oli ilmainen.

Katsomossa meidät istutettiin ulkomaalaisten alueelle, jossa olikin jo useita muita turisteja. Koska oltiin nähty hyvin vähän länsimaalaisia turisteja Pakistanissa, tämä tuntui vähän erikoiselta. 

Sitten alkoi paraati, joka vasta erikoinen olikin. Meidän puolella rajaa katsomosta raikasi nationalistisia iskulauseita (“Hindustan, zindabad!“) ja lapset juoksivat ympäri stadionia heilutellen hurmoksessa intian lippuja. Toisella puolella meininki vaikutti hieman rauhallisemmalta, mutta toki sielläkin huudeltiin omia vastaavia iskulauseita (“Pakistan, zindabad!“).

Sitten rajavartijat (ja rajan söpöt koirat myös) tekivät kunniakierroksen estradilla. Lopulta muhkeaviiksiset sotilaat marssivat sisään ja alkoivat nostella jalkojaan niin ylös kuin pystyivät (ja hehän muuten pystyivät). Koristeellisissa hatuissaan sotilaat muistuttivat riikinkukkoja. Melkein sama setti oli meneillään myös Pakistanin puolella.

Koko tapahtuma on melkoisen nationalistinen ja käytännössä perustuu Pakistanin ja Intian väliselle kilpailulle siitä, kumpi on parempi. Toisaalta yhdessä järjestetty ja harjoteltu seremonia tuo näitä kahta valtiota lähemmäs toisiaan ja seremoniassa oli nähtävissä paljon yhteneväisyyksiä maiden välillä. Spektaakkeli päättyy siihen, että molempien maiden liput hilataan alas ja Intian ja Pakistanin sotilaat kättelevät toisiaan.

Kohti Amritsaria

Kun rajaseremonia oli loppumaisillaan, kaikki nousivat ylös ja lähtivät rynnimään kohti portteja. Vähän kuin olisi yrittänyt päästä ulos festareilta illan viimeisen konsertin jälkeen. Tovin päästä löydettiin tiemme takaisin ruokakojulle ja saatiin kuin saatiinkin, panttia vastaan, reppumme (kaikkine sisältöineen) takaisin.

Meillä oli enää 150 rupiaa (1,8 euroa) rahaa jäljellä, joten yritettiin kaaoksen keskellä löytää pankkiautomaattia. Lopulta löydettiinkin rajan läheisyydestä automaatti, mutta se ei huolinut meidän kortteja. Oli vähän hankaluuksia löytää kyyti Amritsariin tuolla hinnalla, mutta onneksi lopulta yksi riksakuski suostui ottamaan meidät jo täynnä olevan riksansa kyytiin. Oli onnellinen olo istuskella siinä riksan takapaksilla, jalat puoliksi ulkona roikkuen, lämpimässä illassa keskellä Intian liikennettä. Matka Amritsariin oli pidempi kuin odotettiin, mutta 40 minuutin kuluttua saavuttiin meidän guesthouselle. Guesthousen omistajat ottivat meidät lämpimästi vastaan kertoen, että meidän majoituksessa oli yksi pikku onglema…