200 kilometrin tietyömaa – kuumottava matka Skarduun ja takaisin

Matka Gilgitistä Skarduun on vain 200 kilometriä pitkä, mutta meiltä meni sen kulkemiseen autolla yhdeksän tuntia. Eikä tällä kertaa sellaiset yhdeksän tuntia, jolloin nautitaan matkasta ja ohikiitävistä maisemista. Vaan enemmänkin sellaiset, jolloin pidätetään hengitystä (ja pissaa) ja toivotaan parasta. Matka takaisin oli vieläkin kuumottavampi ja kesti 12 tuntia.

Vihreää valoa Skardu-suunnitelmille

Aamulla kun jätettiin Danyor taaksemme, ei oltu edes varmoja siitä, mihin oltiin matkalla. Meidän alkuperäinen suunnitelma oli matkata Skarduun. Ei oltu kuitenkaan varmoja, oliko tie vielä tukossa edellispäivän maanvyörymien takia. Onneksi matkalla Gilgitin bussiasemalle saatiin tieto siitä, että tie oli saatu raivattua auki.

Auto Skarduun

Nawaz meidän Gilgitin majatalolta oli järjestänyt meille kyydin Skarduun. Kun saavuttiin bussiasemalle, yllätyttiin siitä, että meidän kulkuneuvo tulisi minibussin sijaan olemaan tavallinen henkilöauto. Ensin kaksi kuskiamme halusi ottaa takapenkille neljä kyytiläistä, 1000 rupiaa per henkilö. Kun oltiin odoteltu tovi eikä neljättä kyytiläistä näkynyt, sovittiin, että meistä takapenkkiläisistä jokainen maksaa 200 rupiaa ylimääräistä ja niin päästiin matkaan. Seitsemän euroa oli joka tapauksessa hyvin kohtuullinen hinta tästä matkasta. 

Me jaettiin takapenkki mukavan miehen kanssa, joka oli armeijan leivissä. Hän oli juuri matkalla kahden vuoden komennukselle Intian rajalle Kashmiriin. Hän puhui englantia auttavasti, mutta onnistui silti kertomaan, että muutamaa päivää aiemmin pohjois-Pakistanissa oli tapahtunut tieonnettomuus, joka vei 24 ihmisen hengen. Hän myös toistamiseen muistutti, että tie Skarduun tulisi olemaan todella huonossa kunnossa ja vaarallinen. Mies oletti, että matka tulisi kestämään 14 tai ehkä jopa 20 tuntia. Viimeistään nyt oltiin erittäin “innoissamme“ tulevasta matkasta…

Surkein “tie“ ikinä

Meidän kanssa takapenkillä istuvan ukkelin lisäksi moni muutkin oli varoitellut meitä tien kunnosta. Ei kuitenkaan ymmärretty kuinka huonossa kunnossa se voisi olla, ennen kuin päästiin itse kokemaan koko hauskuus. Tämän täytyi olla surkein tie, jolla ollaan ikinä matkustettu. Tai “tie“, ennemminkin tietyömaa. Eikä mikä tahansa työmaa, vaan sellainen, joka on korkealla Karakoramin vuorilla, jossa kalliota räjäytellään tämän tästä. Tietä reunusti kylttejä, joissa oli vaarasta, räjäytyksistä ja maanvyörymistä kertovia tekstejä. Joskus meidän täytyi pysähtyä tietöiden takia, tai koska pitkä jono värikkäitä rekkoja halusi ohittaa meidät kapealla tiellä. Tai koska tiellä oli kasa kivenjärkäleitä tai lauma vuohia. Kerran tiellä oli poikittain bussi, jonka toinen etupyörä roikkui kielekkeen yli. 

Turvavöitä ei täällä päin maailmaa juurikaan näe. Tai jos näkeekin, niitä harvoin käytetään. Toisaalta, turvavyöstä tuskin olisi paljon hyötyä auton pudotessa jyrkänteeltä tai jäädessä maanvyöryn alle. Me toivottiin silti, että meidän kuski olisi käyttänyt turvavyötä. Ainakin siitä syystä, ettei meidän olisi tarvinnut kuunnella turvavyövalon merkkiäänen piipitystä yhdeksää tuntia putkeen. 

Kuuden tunnin kuluttua ohitettiin ravintola nimeltä “Half-Way Restaurant“. Siksi tuntui aika optimistiselta, kun kuskimme arvioi, että siitä Skarduun olisi matkaa enää kolme tuntia, inshallah. Loppumatka meni kuin menikin nopeammin. Pidempi pätkä tietä oli jo ehditty asvaltoida eikä tietöitä ollut matkalla enää niin paljoa. Saavuttiin Skarduun kun oli jo pimeä.

Vietettiin pari kivaa päivää Skardussa. Tavallaan siis matka oli kaiken kärsimyksen arvoinen. Valitettavasti, jatkaaksemme matkaamme etelään, meidän täytyi kuitenkin matkustaa vielä samaa reittiä takaisin Gilgitiin. 

Paluumatka Gilgitiin oli vieläkin kuumottavampi

Matka takaisin Gilgitiin oli tulomatkaakin kuumottavampi ja hermojaraastavampi. Tällä kertaa oltiin liikkeellä minibussilla, jota paikalliset kutsuvat nimellä “high roof bus“. Tietyömiehet räjäyttelivät aktiivisesti kalliota vaikka tiellä oli liikennettä. Nähtiin kun miehet tunkivat dynamiittia kallionkoloihin. Yhdessä vaiheessa meidän bussi joutui odottamaan suoraan kallionkielekkeen alla, jota samaan aikaan porattiin katuporalla. 

Räjäytysten takia tien oli taas tukkinut maanvyörymä. Siinä odotellessamme ehti jo tulla pimeä. Alettiin miettiä, että joudutaankohan viettää koko yö tiellä. Ei uskottu, että tie saataisiin pimeässä raivattua, ja sama oli tapahtunut muutamaa päivää aikaisemmin. Onneksi päästiin kuitenkin parin tunnin odottelun jälkeen jatkamaan matkaa.

Illallinen – paluumatkamme paras osuus

Meidän paluumatkan paras osuus oli illallinen, joka nautittiin yhdessä tienvarsiravintolassa. Illallistaukoon mennessä minä olin jo jonkun sortin paniikkikohtauksen partaalla, joten tuntui hyvältä pysähtyä hetkeksi johonkin turvalliseen paikkaan. Koska ravintola oli tupaten täynnä, meidät kutsuttiin sömään keittiön lattialle, tandoor-uunin viereen. Samalla kun juteltiin mukavia muiden matkalaisten kanssa, katseltiin kun leipuri heitteli naan-leipää uuniin. Illallisen päätteeksi yksi vieraanvaraisista paikallisista vaati saada maksaa meidän ruoat.

Paluu Gilgitiin, hengissä

Tällä vaarallisella, kapealla “tiellä“ matkustaminen totaalisessa pimeydessä ei ollut hauskaa. Kahdentoista tunnin päästä saavuttiin kuitenkin Gilgitiin, kiitollisina siitä, että oltiin vielä yhtenä kappaleena. Me ei suositella tälle tielle lähtemistä, ellei ole pakko. Tie valmistunee ensi vuonna, jolloin matka Gilgitin ja Skardun välillä on varmasti paljon miellyttävämpi ja nopeampi. Sillä välin suosittelisimme matkustamaan toista reittiä, Deosain luonnonpuiston kautta. Tämä tie oli tähän aikaan vuodesta suljettu lumen vuoksi, mutta mikäli se on auki, on se toistaiseksi varmasti parempi vaihtoehto.