Matkalla Kirgisian rajalle, osa 2 – lisää yllätyksiä, lisää ihmisiä

Kun oltiin kerätty leirimme kasaan ja sanottu heipat edellisillan juhlien hauskoille tyypeille, lähdettiin jatkamaan matkaa. Suuntanamme oli siis Karkaran raja-asema Kazakstanin ja Kirgisian välillä ja lopulta Karakolin kaupunki Kirgisiassa.

Maisemat, joiden läpi ajettiin, olivat ihan yhtä häkellyttävät kuin edellispäivänäkin. Yhdessä vaiheessa oli pakko pysähtyä ihastelemaan kameleita.

Viimeinen pysähdys Kazakstanissa

Pidettiin tankkaus- ja ruokatauko Kegenissä, joka on viimeinen ”isompi” kylä ennen rajaa. Luotettiin liikaa myöntävään vastaukseen, kun kysyttiin kasvisruoan perään pienessä kahvilassa. Saatiin nuudeleita kasviksilla, mutta kastike oli selkeästi tehty lihaliemeen. Ollaan molemmat oltu yli 20 vuotta kasvissyöjiä, joten ruokailu ei ollut kovin miellyttävää, mutta saatiin syötyä lautaset puolilleen. Kun minun hampaisiin iskeytyi pieni luun pala, päätettiin, että oltiin jo täynnä. Semmoinen viimenen ateria Kazakstanissa.

Lähtiessämme Kegenistä nähtiin liftaava reppureissaajapariskunta. Ei pysähdytty, koska auto oli jo täynnä. Ei voitu Serin kanssa olla ajattelematta, kuinka onnekkaita (kiitos Lenan ja Tjerkin) oltiin, ettei jouduttu itse seisomaan tyhjän tien reunassa peukut pystyssä.

Viimeiset metrit ennen rajaa

Rajalle vievä tie oli todella kämäsessä kunnossa. Itseasiassa paikalle oltiin juuri rakentamassa uutta tietä. Me päädyttiin vahingossa ajamaan vasta rakenteilla olleelle tielle, koska eroa ei juuri huomannut. Tiedettiin, että raja-aseman sijainti oli syrjäinen, mutta ei oletettu sen olevan ihan näin keskellä ei mitään. Liftaaminen olisi ollut odotettua hankalampaa.

Kazakstanista Kirgisiaan

Kazakstanin puolella rajaa Lena, Seri ja minä noustiin ulos autosta, kun Tjerk lähti ajamaan autoa rajan yli. Meidän piti raottaa reppujamme, mutta tarkastus oli varsin pikainen. Lena kulki rajan läpi ensin, sitten minä ja lopulta Seri. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja helposti, etteä itseasiassa Seri ei edes tajunnut saaneensa maahantuloleimaa ja olevansa jo Kirgisiassa. Koko hommaan meni reippaasti alle puoli tuntia, jouduttiin kävelemään vain muutama metri, mitään lappuja ei tarvinnut täytellä, eikä meiltä kysytty oikeastaan mitään. Tämä oli meidän tähänastisen elämän helpoin rajatarkastus.

Kahden henkilön autosta kahdeksan henkilön autoksi

Kun Tjerk oli saanut auton hoidettua rajan yli, tuli hän meidän luokse ja sanoi, että pitää pitää pieni palaveri. Rajalle oli saapunut kaksi kanadalaista tyttöä, joilla oli jotain hämminkiä kuskinsa kanssa. Kuski ja rajan työntekijät olivat kysyneet, tai periaatteessa päättäneet, että tytöt voisivat tulla meidän kyytiin rajalta eteenpäin. Tjerk halusi varmistaa, että tämä olisi meille ok. Ja tottakai se oli. Järjesteltiin auto uudelleen, jotta saatiin lisää istumapaikkoja.

Sillä aikaa kun odoteltiin, että kanadalaiset saivat asiansa kuskinsa kanssa setvittyä, Kegenin liftaritkin pääsivät rajalle ja sen yli. He esittelivät itsensä meille toteamalla: ”We are fucked.” Alkoi olla myöhä ja vaikutti epätodennäköiseltä, että muita autoja enää tulisi rajalle.

Kanadalaiset pääsivät vihdoin Kirgisian puolelle. He selittivät varanneensa kuljetuksen koko matkalle aina Karakoliin saakka, mutta nyt kuski oli päättänyt, ettei halunnutkaan ylittää rajaa.

Tuntui pahalta jättää liftarit yksin rajalle. Myös Lenan ja Tjerkin mielestä. Niinpä toisen palaverin jälkeen päätettiin yrittää mahduttaa kaikki kyydin tarpeessa olevat pariskunnan autoon. Tästäkin näkee, kuinka lämminsydämisiä Lena ja Tjerk ovat.

Oltiin siis kahdeksan henkilöä kaksipaikkaisessa autossa. Ainakin tunnelma oli lämmin ja tiivis, ja opittiin tuntemaan Jessica, Sarah, Natasha ja Jacub melko läheisesti… 

Jonkun ajan kuluttua Tjerk pysäytti auton (tällä kertaa se ei johtunut tiellä olevista lehmistä) pienen kylän vierellä ja kutsui meidät koolle uuteen palaveriin. Ei nimittäin pystytty juurikaan kommunikoida Tjerkin ja Lenan kanssa auton sisällä, koska iso kasa reppuja auton keskiössä eristi meidät toisistamme. Tjerk ja Lena olivat tajunneet, että auto oli niin painava, ettei sillä pystynyt ajaa normaalia nopeutta töyssyisellä tiellä. Niinpä matka Karakoliin tulisi kestämään arviolta puolet kauemmin, eli saataisiin siis istua polvet toistemme suussa vielä noin kolmisen tuntia. Toinen vaihtoehto olisi jättää osa porukasta tähän kylään siinä toivossa, että sieltä löytyisi kyyti tai majapaikka. Päätettiin jatkaa matkaa puolitetulla nopeudella.

Karakolissa, vihdoinkin

Oltiin Serin kanssa varattu huone Karakolista etukäteen. Majapaikan omistajat luultavasti vähän järkyttyivät, kun parkkeerattiin heidän portin eteen ja autosta tulikin ulos kahdeksan väsynyttä matkaajaa. Onneksi tilaa löytyi meille kaikille.

Juhlistaaksemme onnistunutta rajanylitystä lähdettiin kaikki yhdessä syömään. Lämmin, lihaton ruoka ja kylmä, paikallinen olut maistuivat pitkän päivän jälkeen taivaallisilta. Illan viimeinen yllätys oli se, että kun saavuttiin takas majapaikallemme, nähtiin sen pihalla toinen auto. Se kuului toiselle hollantilaiselle pariskunnalle, johon oltiin myös tutustuttu jo Almatyssa.

Oltiin innokkaita tutustumaan Karakoliin paremmin, mutta ensin haluttiin nukkua hyvät yöunet.