Matkalla Kirgisian rajalle, osa 1 – kanjoniseikkailuja ja ylläreitä

Meidän seuraavien kahden vuorokauden suunnitelma oli päästä jollain keinolla Kazakhstanin Almatystä Kirgisian Karakoliin. Matkalla haluttiin pysähtyä yhdeksi yöksi Charyn-kanjonille Karkara border . Tästä syystä oltiin päätetty ylittää raja syrjäisen Karkaran raja-aseman kautta. Tämä ei tulisi olemaan helpoin tapa rajan ylittämiseen, koska suurella osalla matkasta ei kulje julkista liikennettä. Ei myöskään tiedetty, miten tarkalleen aiottiin viettää tuleva yö. Oltiin siis varautuneita liftaamaan ja ripustamaan riippumattomme johonkin. Luotettiin siihen, että asiat kyllä hoituu. Ja niin ne hoituikin, paljon paremmin kuin oltaisiin voitu kuvitella. Nämä pari päivää olivat meidän tähänastisen reissun hauskimmat.

Almatysta Charyn-kanjonille

Lähdettiin aikaisin aamulla Yandex-kyydillä hostellilta Sayakhat-bussiasemalle. Sieltä kai lähtisi marshrutkoja haluamaamme suuntaan. Yandex-kuski oli ihan tosi mukava. Bussiasemalle oli vaikea löytää, joten kuski ajoi harhaan ja tästä syystä meidän matka viivästyi ehkä 5 minuuttia. Kuski oli niin pahoillaan, ettei suostunut ottamaan meiltä rahaa vastaan.

Ei löytynt marshrutkaa, mutta löytyi neljä muuta reppureissaajaa etsimässä kyytiä kanjonille. Jaettiin taksi, joka veisi meidät 3000 tengellä (7 euroa) henkeä kohden suoraan kanjonille. Kun kuski käynnisti auton, kajareista alkoi pauhata täysillä Freestyler. Ajateltiin, että tästä tulee varmasti hyvä päivä.

Matkalla pidettiin vessatauko ja päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni. Pääsin ensimmäistä kertaa tällä reissulla asioimaan vessassa, jossa on pelkät reijät lattiassa ja jotkut seinän tapaiset reikien välissä, mutta ei ovia. Eli jonossaolijat pystyvät siinä odotellessaan seurata muiden vessatouhuja. Viimeksi kun oltiin Kiinassa, oli tämä aluksi aika iso ongelma itselleni, mutta nyt se tuntui yllättävän normaalilta.

Yllättävä suunnitelmien muutos kanjonilla

Saavuttiin kanjonille ja lähdettiin kävelemään sen läpi. Haluttiin päästä kanjonin päähän joen rantaan, josta toivottiin löytyvän puita, joihin riippumaton voisi ripustaa. Hätätilassa paikalla olisi myös hintavia pikkumökkejä.

Kun oltiin kannettu reppujamme paahtavassa auringossa ainakin puoli tuntia, oltiin melkein perillä. Ja silloin törmättiin Lenaan ja Tjerkiin, super mukavaan hollantilaispariskuntaan, joka on reissussa omalla maastoautollaan. Tutustuttiin aikaisemmin Almatyssa ja vietettiin siellä pari iltaa yhdessä. Näiden suunnitelmana oli myös ylittää raja Kirgisiaan, joko vielä samana päivänä tai huomenissa. Kun oltiin juteltu hetki, sanoivat he voivansa muuttaa suunnitelmiaan hieman. Voitaisiin etsiä kiva leiripaikka, viettää iltaa ja ajaa yhdessä rajan yli seuraavana päivänä. Tämä jo pelkästään kuulosti meidän korviin täydelliseltä, mutta lisää iloisia yllätyksiä oli vielä luvassa…

Täydellistä leiripaikkaa etsimässä

Pidettiin joen rannassa, mökkien ja ravintolan vieressä pieni tauko, mutta 10 minuuttia oli tarpeeksi. Valtavat, ikiaikaiset kivimuodostelmat meidän ympärillä olivat vaikuttavia ja joki näytti kauniilta. Mutta paikalla oli niin paljon ihmisiä, ettei luonnon rauhasta oikein pystynyt nauttia. Nostettiin siis mielellämme reput uudelleen selkään ja käveltiin takas parkkipaikalle, josta lähdettiin etsimään rauhallisempaa leiripaikkaa.

Lenan ja Tjerkin autossa on vain kaksi penkkiä, koska auto on muutettu asuttavaksi. Pariskunta oli vähän huolissaan siitä, että kyyti saattaisi olla meille liian epämukava, koska jouduttaisiin istua säilytyslaatikon päällä, joka toimii myös penkkinä. Meidän mielestä se oli ihan parasta. Oli hauskaa olla vaihteeksi maastossa ja pomppia yli töyssyjen.

Kun oltiin ajeltu jonkun aikaa todella eeppisissä maisemissa, saavuttiin näköalapaikalle. Näkymät alas kanjoniin oli päätähuimaavat. Nähtiin, että alas kanjoniin vei soratie, joka luultavasti johtaisi joelle asti.

Lähdettiin siis pienelle seikkailulle. Tuntui epätodelliselta ajaa keskellä kanjonia, valtavien kiviseinien ympäröimänä. Joissain kohdin tie kapeni niin, ettei oltu varmoja mahduttaisiinko läpi, mutta Lena ajoi kuin ammattilainen. Saavuttiin joelle ja yllätyttiin, koska paikalle oli rakennettu piknikkatoksia. Ei odotettu löytävämme mitään rakennelmia, koska paikka oli tosi syrjäinen. Ainakin katos oli hyvä paikka ripustaa riippumatto sateen varalta.

Rauhallinen ilta nuotion äärellä

Jaettiin roolit melko perinteisellä tavalla. Minä autoin Lenaa kokkaamisessa kun pojat lähtivät keräämään polttopuita. Lopulta Tjerk kaatoi kokonaisen (kuolleen) puun kirveellä. Ainakin meillä oli nyt nuotiopuuta koko illaksi.

Pimeä saapui aikaisin ja sitten alkoi sataa ja ukkostaa. Piknikkatoksista oli siis jotain hyötyä. Onneksi pari kuuroa meni pian ohi, joten päästiin takaisin nuotion ääreen. Tyhjennettiin ne muutama kalja, jotka oltiin ostettu matkalla, sekä pullollinen Lenan Mongoliassa synttärilahjaksi saamaa omituisehkoa suklaapunaviiniä. Mukavan illan päätteeksi alettiin olla valmiita nukkumaan.

Kanaa, juustokakkua ja sangriaa

Yllättäen kuultiin lähestyvän auton ääniä. Säikähdettiin, koska oli jo pilkkopimeää, eikä oltu odotettu että kukaan enää sinä iltana löytäisi sinne kanjonin pohjalle. Pimeydestä ilmestyi saman mallinen auto kuin Lenalla ja Tjerkillä, joten Tjerk ystävystyi tulijoiden kanssa saman tien. Kyseessä oli kaksi hyvin englantia puhuvaa nuorehkoa jäbää ”läheisestä kylästä”. Ne kysyi, sopisiko meille, että nekin laittaisivat samaan paikkaan leirinsä pystyyn. Olihan sen sovittava. Sitten paikalle saapui isompi paku ja yhteensä tyyppejä oli kahdeksan. He olivat tulleet viettämään yhden seurueen tytön synttäreitä. Meidätkin kutsuttiin.

Ajateltiin ensin ihan vaan kohteliaisuussyistä liittyä seuraan hetkeksi. Ilta sitten kuitenkin venähti. ”Läheinen kylä”, josta tyypit oli kotoisin, tarkoitti Almatya. Ilmeisesti 150 kilometrin välimatkan voi tulkita läheisenä, jos asuu tyhjässä ja laajassa maassa kuten Kazakstan. Jengi osoittautui matka- ja extremeurheiluvideoihin erikoistuneeksi kuvausporukaksi. Kaikki kahdeksan oli tosi huomioonottavaisia ja ystävällisiä. Porukka vaikutti ihan loistavalta – niiden seurassa oli hauska hengailla, mutta niistä myös huomasi, kuinka hyvää huolta ne toisistaan piti.

Yksi tyyppi grillasi kanaa tuntitolkulla. Siis ihan jäätäviä määriä kanaa. Puoleenyöhön saakka oli aika rauhallista. Ihmiset lähinnä söivät sitä kanaa ja joivat sangriaa. Me kyseltiin kysymyksiä ja tyypeistä kuulemma tuntui siltä kuin ne olisivat olleet enkuntunnilla.

Sitten kello löi kaksitoista ja oli aika käynnistää synttäribileet. Joku kaivoi esiin valtavan boomboxin ja mikrofonin ja väänsi volat täysille. Synttärisankari sai kukkia ja lahjoja. Kakkuja tultasyöksevine kynttilöineen tuotiin tarjolle. Meidän mielestä oli erityisen söpöä, että tyttö, joka oli jo useaan kertaan kertonut vihaavansa juustoa, oli tehnyt ystävälleen lahjaksi juustokakun. Tämä jos joku on rakkautta. Jossain vaiheessa musiikki pistettiin poikki ja jokainen piti puheen päivänsankarille. Suurin osa puheista oli venäjäksi, joten ei paljoa ymmärretty, mutta silti melkein herkistyttiin tämän ihanan eleen edessä.

Sitten bileet jatkuivat. Kanaa syötiin ja viinaa juotiin. Kaikilla oli hauskaa, etenkin yhdellä enemmän jurrisella erikoistyypillä. Kun viimein kahden jälkeen päätettiin lähteä nukkumaan, kävi ilmi, että pari tyyppiä porukasta oli päättänyt käyttää Lenan ja Tjerkin auton valkoista seinää valkokankaana. Iltasaduksi katseltiin synttärisankarille väsätty mieltälämmittävä video.

Meidän viimeinen aamu Kazakstanissa

Aamulla koko paikka muistutti kenttäsairaalaa. Laveripetejä oli levitetty sinne tänne ja niiden päällä makasi elottoman oloisia ihmisiä makuupusseissaan. Hiljalleen juhlakansa alkoi heräillä, enemmän tai vähemmän illasta selvinneenä. Kynnelle kykenevät alkoivat virittelemään kamerakalustoa ja testailemaan e-moottoripyörällä ajoa kanjonissa. Meille tarjottiin kanaa aamupalaksi. Tehtiin kuitenkin oma aamupalamme. Mietittiin, että meidän viimeinen aamu Kazakstanissa ei voisi olla täydellisempi. Darrastakaan ei ollut tietoa, ainakaan meillä neljällä. Mietittiin, toisiko tämäkin päivä yllätyksiä tullessaan. Ehkä päivästä kuitenkin tulisi vähän vaisumpi ja väsyneempi. Voi, kuinka väärässä oltiinkaan.